Sekalaiset   Sivukartta
Kolumni: Mikä saa amigistin tikittämään?
Janne Sirén <janne.siren@helsinki.fi>

Amigan ympärillä hyörii tätä nykyä monenkirjavaa väkeä. Vaikka jäljellä ovat enää kenties fanaattisimmat amigistit, ovat heidän mielenkiinnonkohteensa ja tietokonetottumuksensa kovin erilaisia. On niitä, jotka edelleen käyttävät Amigaa ja on niitä jotka eivät. Itse lukeudun jälkimmäisiin, ja haluan seuraavassa jakaa muutaman siihen liittyvän oivallukseni. En tee yleistyksiä muihin ihmisiin, mutta olen vakuuttunut siitä, etten ole tarinani kanssa aivan yksin.

alkuun
Käyttäjästä amigistiksi
Katsoisin muuttuneeni Amiga-käyttäjästä todelliseksi amigistiksi joskus 90-luvun alussa, jotakuinkin AGA-koneiden maihinnousun aikoihin. Tätä ennen käytin Amigaa ilolla siinä missä muutkin, mutta vasta 90-luvun alkuvuosien jälkeen alkoi massapaine viedä muualle ja todellinen merkkiuskollisuus nostaa päätään. Pysyin Amigassa, kun kaikki vanhat kaverit valitsivat puhtaasti PC:n.

Muistan kerääneeni tuolloin Epsilon Indi -nimellä kulkeneeseen purkkiini kaikki mahdolliset vapaassa jakelussa olevat AGA-ohjelmat, joita vain saatoin jostain löytää, ja perustinpa niitä varten oman alueenkin. Ei sikäli ihmeellistä tai ainutlaatuista aikaansa nähden, mutta muistan motivaationi silti olleen selkeästi edistää asialla AGA-laitteiden yleistymistä. Jos AGA-piiristö näyttäisi purkkini tiedostolistassa houkuttelevalta, sehän ajaisi Amigan asiaa...

Commodoren konkurssi tuli ja meni, ostin PC:nkin Amigan rinnalle, mutta Commodoren huutokauppa-aikojen mielenkiintoisuus ja ESCOMin ajan muutamat pienet edistysaskeleet pitivät minut amigistina ja tuolloin myös täysipäiväisenä Amiga-tietokoneen käyttäjänä. Näin uuden tilaisuuden ajaa Amigan asiaa Suomen Amiga-käyttäjien unionissa, joka perustettiin vuonna 1993. Saku tavoitti paljon ihmisiä, ja sellaisena se oli oivallinen väline Amiga-asian edistämiseen. Ei sillä että ketään huijaamassa oltiin, mutta motivaatio oli selvästi markkinointihenkinen. Amigan asiaa oltiin ajamassa.

Vieläkin merkittävämmän tilaisuuden ajaa Amigan asiaa sain MikroBitti-pestin myötä. Paitsi että sain uusia kontakteja, joiden kautta tuoda Amigaa esiin artikkeleissa, pääsin myös kirjoittamaan vielä Sakuakin suuremmalle yleisölle Amigasta - ja vaikka journalistisiin ihanteisiin tuli yhä tiukemmin tukeuduttua homman muututtua harrastuksesta työksi, oli edelleen vakaasti taustalla ilo ajaa Amigan asiaa. Kaikki julkisuus olisi konemerkin tulevaisuudelle hyvästä, tai näin siis ajattelin edelleen viime vuosikymmenen käännyttyä jälkipuoliskolleen.

Hyviä esimerkkejä tästä mielialasta löytyy erityisesti Saku-lehden sivuilta lukuisissa Amigan emoyhtiön toimia yksityiskohtaisesti ja usein positiivisesti painotetussa valossa tarkastelevissa kirjoituksissani. MikroBitti-lehden puolelta taas erityisestä halustani edistää Amiga-asiaa kertoivat mm. MBnet-purkkiin tekemäni laajat jatkotiedostot moneen artikkeliin, esimerkiksi Infinitiv-tornin testiin. Liikuttiin selvästi sydämen asialla, ja se näkyi työmotivaatiossa aivan erilaisella tavalla kuin muuten.

Jälkiviisaasti haluaisin uskoa, että tämä usko omaan asiaan - tai omaan kykyyn edistää sitä - näkyi työssäni erityisesti postiiviisesti. Mieluinen työtehtävä toivottavasti poiki hyviä tuloksia, eikä sinänsä ole lainkaan paha asia, mutta jätän sen arvioimisen muille.

Tunsin edelleen erityisen suurta iloa päästessäni kirjoittamaan Amigasta artikkelin erääseen keskisuomalaiseen aikakausilehtiliitteeseen Gateway-vuosina. Olihan toki uuteen lehteen kirjoittaminen mukavaa, mutta erityisen mieltälämmittävää asiasta teki se, että sillä edistettiin taas pienellä tavalla Amigan asiaa. Sama fiilis oli päällimmäisenä päästessäni asian tiimoilta televisioonkin. Ei sillä, etteikö telkkarissa ollut kiva muutenkin piipahtaa, mutta erityisen hienoa oli se, että tuhannet suomalaiset katsoivat ohjelmaa Amigasta.

alkuun
Jotain itseä suurempaa
Useimmilla ihmisillä on halu kuulua johonkin, olla osa jotain suurempaa. Kaikilla meillä on myös erilaisia mielenkiinnonkohteita ja henkilökohtaisia toiveita, jotka voivat nivoutua niiden osaksi ja joita sitten ajamme vaihtelevalla aktiivisuudella ja motivaatiolla. Ne ovat harrastuksia, töitä, elämää, mitä milloinkin. On ilmeistä, että minun kasvuvuosiini on liittynyt olennaisena osana halu edistää jotain asiaa. Näin jälkiviisaasti voin tunnistaa sen vain joksikin geneeriseksi klöntiksi, jonka päälle voidaan läiskäistä tavaramerkki "Amiga".

90-luvun alussa olin jossain ylä-asteen ja lukion välimaastossa, kun latailin AGA-ohjelmia purkkiini. Nyt on takana lähes täysi määrä yliopisto-opintoja, paljon töitä ja muuta kasvua - ja tietysti lähes kymmenen vuotta Commodoren konkurssin jälkeistä huopaamista ja soutamista. Ikääkin on sen verran, että mummotkin jo kohtelevat täysi-ikäisenä. En aivan tarkalleen tiedä tai muista, missä vaiheessa mieleni muuttui, missä vaiheessa aloin nähdä asiat toisin. Amiga-laitteistostani ikä jätti jo ajat sitten, enkä enää edes aja Amigan asiaa itsetarkoituksena. Silti olen edelleen tässä - miksi ihmeessä?

Ajatus lähti purkautumaan, kun yhdistyksemme tapahtumavastaava Terho Henriksson totesi eräässä sähköpostissaan, että Suomen Amiga-käyttäjät ry. on tapa päästä toteuttamaan itseään. Se oli hyvin sanottu, ja kiitos siitä, Terho. Sitähän se yhdistys on paljolti ollut minullekin. Olen vuosien saatossa päässyt toteuttamaan itseäni journalistinia, tapahtumajärjestäjänä, kirjanpitäjänä, hallitusvastuullisena, PR-miehenä ja ties kuinka monessa muussa roolissa. Lähes kaikkea tätä olen sittemmin päässyt hyödyntämään myös palkallisissa töissä. Se on siis paitsi ollut hauskaa, myös kehittävää ja hyödyllistä.

Suomen Amiga-käyttäjät ry. on ajanut monessa samaa asiaa kuin vaikkapa opiskelijajärjestöt, joihin yliopisto-opiskelijoita kehotetaan mukaan oppimaan jotain yhteistyöstä ja vastuunkantamisesta opintojen ohella. Noh, yhteistyöstä ja vastuunkantamisesta on tosiaan tullut opittua yhtä sun toista.

Tämä on yksi olennainen syy siihen, miksi olen tässä edelleen. Ei kuitenkaan ainoa, enkä oikeastaan usko että edes se tärkein. Toinen syy ovat tietysti ne ihmiset, joita asia kerää ympärilleen. Amiga-piireissä on paljon kavereita, jotka tekevät lähtemisestä vastenmielisen ajatuksen. Kukapa nyt ystäviään haluaisikaan hylätä. Tämä alkaa olla jo kokolailla tärkeä syy pysytellä kuvioissa, ja sellainen jota olen usein lainannut yhdeksi yhdistyksen kantavista tekijöistä. Uskon, että sitä se onkin. Mutta muitakin syitä löytyy.

alkuun
Totuuden lähteillä
Raadollisesti voisi kai sanoa, etten minä osaa muutakaan. Tarkoitan, että vaikka elämä tarjoaa nykyisellään paljon muitakin haasteita, on vanhaa tapaa vaikea rikkoa. Olen toki vähentänyt merkittävästi yhdistykseen liittyviä velvoitteitani, mutta paljon tulee silti edelleen tehtyä. Osa lienee siis vanhaa totuttumusta. Mutta mikä oikeasti, pohjimmiltaan, saa ihmisen, joka ei oikeasti näe enää samaa henkilökohtaista motivaatiota asiaan (ei käytä konemerkkiä eikä näe käyttävänsä sitä tulevaisuudessa eikä omaa vankkumatonta uskoa asian erinomaisuuteen, tekniikan paremmuuteen), näennäisesti ajamaan tuota asiaa?

Oman asian ajaminen. Tässä mielessä ympyrä lienee sulkeutunut. Uskoisin, että koko muutokseni pelkästä Amiga-käyttäjästä amigistiksi tapahtui itsekkäistä syistä - halusta edistää omaa lempikonemerkkiään, ja kasvoi siitä edelleen kenties jossain määrin epäitsekkääksi arvoksi (joka sai korkeampiakin vivahteita, milloin valinnanvapauden ja milloin korkeamman teknologian tms. edistämiseksi) ja kenties jopa itseisarvoksi. Tämä sai ajamaan asiaa vielä siinäkin vaiheessa, kun itse Amigan käyttö jäi taka-alalle ja loppui lopulta tyystin.

Samalla kun usko asiaan on hiipunut maailman myllerryksessä, ovat tilalle palanneet itsekkäämmät lähtökohdat - tai en tiedä ovatko ne itsekkäämpiä, mutta sanotaan kuitenkin arvot, jotka osuvat lähemmäksi kotia. Ajaessani Amigan asiaa olen osallistunut merkittävällä panoksella, pitäisikö sanoa sivutuotteena, Saku-nimellä kulkevan asian luomiseen. Siinä missä usko Amigaan on hiipunut, usko tähän omaan (minun ja moneen muun, myös sinun, arvoisa lukija, yhteiseen) luomukseen on korostunut entisestään.

Kärjistäen ajatuksieni kehitys: Alussa tehtiin Sakua Amigan tähden. Nyt Amigasta viis, minä teen Sakua - ja Amiga nyt sattuu vain olemaan se "välttämätön paha", jonka ympärillä asia pörrää. Halu ja toive Amigan säilyttämisestä on muovautunut pääkopassani haluksi säilyttää Saku. Se on kuitenkin se oma luomus, se joka on vain ja ainoastaan meidän käsissämme ja johon lopulta vain me voimme vaikuttaa. En pistäisi lainkaan pahakseni, jos Amiga saisi uutta tuulta purjeisiinsa - mutta en erityisesti Amigan (mitä se sitten nykyään enää tarkoittakaan) tähden, vaan siksi että se edistäisi Sakun asiaa.

Nurinkurista, mutta uskoakseni se tärkein syy siihen, miksi minä vielä olen seurassanne. Samalla tämä on myös se syy, jonka takia uskon, että Sakulla on mahdollisuus olla täällä seurassamme vielä kauan sen jälkeen, kun Amiga-harrastus on kaikille kaukainen muisto vain. Aika näyttää, millaiseksi Saku muovautuu vuosien saatossa vai muovautuuko miksikään, mutta minua ainakin lämmittää ajatus siitä että potentiaalia on. Niin kauan kuin sen ympärillä parveilee harrastelevia ihmisiä, Sakusta riittänee meille tietokonekerhoa, kunnes emme enää sellaista halua tai jaksa ylläpitää.

alkuun
Extrapolointia
Haluaako joku esittää arvauksia, kuinka monella muulla amigistilla tai ex-amigistilla on joku oma "Sakunsa", jonka takia he vielä roikkuvat mukana? Olen ollut havaitsevinani vastaavia fiiliksiä mm. muutamien Amiga-web-palveluiden ylläpitäjissä. Palveluita on aikoinaan perustettu Amiga-asian edistämiseen ja tietysti mielenkiintoisena harrastuksena, mutta nykyisin niitä usein ylläpidetään vain tottumuksesta ja ennen kaikkea siksi, että "lapsi on rakas".

Se on se halu suojella omaa sijoitusta.

Mitä tehdä, kun syyt sijoituksen tekemiseen ovat kadonneet, mutta sijoitus on silti merkittävä? Mitä tehdä, kun Amiga ei enää kiinnosta kuten ennen tai jos usko sen tulevaisuuteen on mennyt, mutta on silti sijoittanut lukuisia satoja tunteja aikaa, kenties tuhansia ja taas tuhansia rahaa ja ennen kaikkea pienen palan sydäntään johonkin asiaan, harrastukseen... harrastukseen, johon ei enää usko kuten ennen? Pitäisikö ihmisen vain unohtaa koko juttu ja siirtyä uusiin haasteisiin? En tiedä, mutta minua ei ainakaan huvita heittää omaa "sijoitustani" hukkaan vain siksi, että asia jonka takia se on aikanaan tehty on kärsinyt inflaation. Pistän mieluummin sijoituksen poikimaan tavalla tai toisella.

Tärkeintä ei enää ole Amiga, vaan se oma luomus.

Ehkä tästä pitäisi olla iloinen. Sen sijaan, että sokea lammaslauma ajaa jonkin kaukaisen yrityksen asiaa ilman korvausta, se luokin itselleen jotain merkittävää, jotain juuri sille arvokasta, kehittävää ja ennen kaikkea omaa. Siinä on tämän kaiken hulluuden keskellä jotain...

...tervettä.


Janne Sirén
Suomen Amiga-käyttäjät ry:n perustajajäsen, entinen varapuheenjohtaja
Sekalaiset   Sivun alkuun  Sivukartta