Potilaskertomus

Sirpa Pöyhönen

Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että kiinnostuisin tietokoneista, olisin pitänyt kertojaa mielipuolena. Viisi vuotta sitten väite, että omistaisin oman koneen, joka ei ole markkinajohtajan valmistama ja täysin käyttövalmiina kaupasta kotiin kannettu, olisi saanut aikaan epäuskoista mutinaa. Tai jos kuukausi sitten minulle olisi kerrottu, että pian naputtelisin tekstiä Saku-lehteen, en olisi uskonut mokomaa.

Ei kuulunut riskiryhmään

Synnyin perheemme ainoaksi lapseksi 3. heinäkuuta 1976 Yöttömän Yön Mansikoiden kotikaupungissa Suonenjoella. Mainittakoon, että kotona ei ole koskaan kasvatettu riviäkään mansikkaa. Sen sijaan meillä kasvatettiin pihvejä, lapaa, marinoituja paistisuikaleita ja muuta sellaista, siis lihakarjaa. Isäni ammatti oli viime vuoden maaliskuuhun saakka maanviljelijä, äidin emäntä. Nykyisin he ovat eläkkeellä. Puuhailin paljon itsekseni, sillä naapuritilan samanikäistä poikaa lukuunottamatta lähistöllä ei leikkikavereita ollut. Yhteisiä leikkejämme ei juuri "tyttöjen jutuiksi" voinut sanoa: laskimme mäkeä, vakoilimme aikuisia, rymysimme milloin missäkin ja varsinkin keväisin ammuimme räkättirastaita ilmakiväärillä. Minä en tosin halunnut ampua, joten sain etsiä kohteita ja kerätä saaliin. Tyttöporukoissa pyöriminen jäi kokematta eikä enää myöhemmin edes kiinnostanut. En vielä nykyäänkään oikein ymmärrä, mitä hohdokasta on sipistä tuntitolkulla vaatteista, meikeistä, pojista tai poptähdistä! Sen sijaan löysin kirjat. Parhaassa tapauksessa saatoin lukea läpi viisikin kirjaa viikossa. Jo tuolloin luin mielelläni scifiä ja fantasiaa, jotka ovat edelleen suosikkejani. Lisäksi pidin tiiviisti yhteyttä kirjeystäviini, joita oli parhaimmillaan nelisenkymmentä eri puolilla maailmaa. Ala-asteella eräs luokkani pojista otti harrastuksekseen takoa minulle päähän, että en ollut mitään, en minkään arvoinen, eikä minusta sitä paitsi koskaan tulisikaan yhtään mitään. Samaa toisteli lopulta lähes koko muukin luokka, ja lopulta aloin uskoa niin itsekin. Yli kuusivuotinen, yksinäinen helvettini loppui vasta kun sain peruskoulun päästötodistuksen kouraani keväällä 1992. Viimeiset kahdeksan vuotta onkin kulunut pystyyn kompuroidessa ja elämää opetellessa. Paljon tehtävää on vielä jäljellä mutta nykyisin menee jo ihan hyvin. Useimmiten. Kotitilan jatkajaa minusta ei tullut, vaikka sekin vaihtoehto olisi tarjolla ollut. Siirryin lukioon eläinlääkärin ammatti mielessä kangastellen ja päätin suorittaa sekä matematiikan että fysiikan laajan oppimäärän. Muistan yhä, miten lukion opo kehotti minua harkitsemaan vielä kertaalleen. Lukiossamme kun kuulemma tytöt yleensä valitsivat helpomman ja hyödyllisemmänkin(!) kielipainotteisen linjan. Sitä paitsi muiden aineiden opiskelu tulisi kuulemma kärsimään. Lopullisen päätöksen tekoon käytin alle nanosekunnin, ja outo lintuhan minusta tuli: matematiikkaa sentään luki viisi tyttöä (ja 20 poikaa), mutta fysiikassa sinnittelin ykkösluokan jälkeen yksin reilun kymmenen miehenpuolikkaan seurassa. Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 1995 yleisarvosanalla laudatur.

Alkavaa oireilua

Lukiossa jouduin ensimmäistä kertaa varsinaisesti tekemisiin tietokoneiden kanssa. Ensikosketus tapahtui lyhyellä atk-kurssilla, josta leijonanosa kului, kun hiki päässä muunsimme binäärilukuja heksadesimaaliluvuiksi ja päinvastoin. Kukaan ei oikein tajunnut, miksi. Saimme myös pienen johdatuksen tekstinkäsittelyyn. Parhaiten muistan kuitenkin viimeisen tunnin, jonka saimme pelata Wolfensteinia. Pelkkien elektroniikkapelikokemusten jälkeen moinen meno räjäytti tajunnan ja jäimme erään kaverini kanssa nalkkiin ensimmäisen varttitunnin aikana. Jatkossa vietin paljon ajastani tietokoneluokassa. Koska koneen hankkimisesta kotiin ei ollut puhettakaan, tein kaikki kirjalliset kotitehtävät koulussa. Joskus livahdimme kaverini kanssa hyppytunniksi tyhjään atk-luokkaan turruttamaan aivojamme ah-niin-kiehtovan Wolfensteinin parissa. Samaisen kaverin kanssa eksyin kansalaisopiston tietokonekurssille. Harjoitukset liittyivät Windows 3.11 -käyttöjärjestelmän, MS-DOSin ja WordPerfectin käyttöön ja osoittautuivat suhteellisen vähän ajattelua vaativiksi. Niinpä istuimme takarivissä miinanraivausta pelaillen ja villiten lähistön keski-ikäiset naisihmiset kokeilemaan rajojaan MS-DOSin parissa innolla, joka hämmästytti opettajaamme suuresti. Kurssin anti jäi vähäiseksi, mutta antoipa sentään perustaidot: koneen opin käynnistämään, ja tiedostoja korpulta lukemaan ja sille tallentamaan! Lukion kuluessa eläinlääkäritulevaisuus lakkasi houkuttelemasta. Sen sijaan kiinnostuin biologiasta lopulta niin paljon, että valmistauduin toden teolla pääsykokeeseen. Muita vaihtoehtoja miettiessäni huomasin, että arvosanani riittäisivät suoraan pääsyyn Oulun yliopiston matematiikan koulutusohjelmaan. Hetken mielijohteesta pistin hakulomakkeen postiin ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja se kannatti! Posti toi pian kaksi kirjettä. Toisessa kerrottiin biologian opiskelupaikan jääneen muutaman pisteen päähän, toisessa toivotettiin tervetulleeksi matematiikkaa lukemaan. Niinpä syksyllä -95 matkasin tavaroineni Ouluun. Tyytyväisenä jätin hyvästit kotikaupungin ahdistavalle ilmapiirille, katkerille koulumuistoille ja tietyille ihmisille, joita vihasin. Aloittaisin alusta, ihan kokonaan. Hankkisin lopultakin elämän! Suunnitelma alkoi toteuttaa itseään nopeammin kuin tajusinkaan. Heti ensimmäisellä viikolla tutustuin erääseen oman fuksipienryhmäni miespuolisista jäsenistä. Juttelimme, aloimme liikkua yhdessä, kävin hänen kotonaan katsomassa tv:tä (jakson Star Trek TNG:tä viikossa), homma muuttui seurusteluksi, ajan myötä muutimme asumaan yhteen ja nykyään olemme kihloissa. Vasta saman katon alle asettuessamme minulle selvisi kaamea totuus koko laajuudessaan: olin törmännyt Amiga-käyttäjään!

Taudinkuva alkaa selvitä

Kyllähän hänellä oma tietokone oli. Ei minulle tullut pieneen mieleenikään, että se olisi jotenkin erikoinen, minulle kaikki koneet olivat vain koneita. Olin sitä paitsi täysavuton, mitä niihin tuli. Itse asiassa minulla oli vankka käsitys, että kaikki koneet erityisesti vainosivat minua ja kenkkuilivat ihan vain siksi, että yritin käyttää niitä. Siispä reippaasti kumppanilta, tietokoneasioiden kaikkitietävältä, apua ruikuttamaan. Kumppanin suhtautuminen ongelmiini oli hämmentävää. Kommentit tyyliin "sellaisia ne PC:t on" tai "Windows nyt onkin paska" tai "ei noista Microsoftin hommista ota mitään tolkkua" eivät kamalasti minulle kertoneet. Ihmettelin, miten tyyppi, jolla oli omakin kone, ei tiennyt mistään mitään. Seurauksena oli pitkähkö opetustuokio, jonka aikana tajusin syyllistyneeni lähes anteeksiantamattomaan syntiin: luullut Amigaa miksi tahansa tietokoneeksi, pthyi! Varovainen lähentyminen kumppanini A3000:een alkoi. Aluksi seurailin sujuvasti vierestä, mutta pikkuhiljaa uskaltauduin itsekin tekemään yksinkertaisia asioita kuten käynnistämään addiktoivan Tetris-pelin muunnelman, Hextriksen. Vähän myöhemmin kuvioihin tuli mukaan yhteyden ottaminen yliopiston modeemipankkiin sähköpostin lukua varten, mikä olikin jo melkoinen saavutus meikäläiseltä. Koska puhelinyhteys nieli markkoja, kannatti opetella siirtämään tiedostoja ja käyttämään omaa tekstieditoria. Tällöin ei tarvinnut pitää yhteyttä päällä kirjoittamisen aikana. Vuoden verran matematiikan koulutusohjelmassa roikuttuani valmentauduin uudella innolla biologian pääsykokeeseen, ja toisella yrittämällä onnisti. Sain kuin sainkin opiskelupaikan biologian puolelta Oulusta. Yllättäen työselostusten ja seminaaritöiden laatimiseen tarvittiin kirjoitusväline. Onneksi kotosalla oli kone, eikä tarvinnut jonottaa julkisissa mikroluokissa työvuoroa. Kotikoneessa olevan Final Writerin käyttöön perehdyin ikään kuin varkain. Samoin tein tuttavuutta AmigaDOSin kanssa opettelemalla uuden shell-komennon aina tarpeen vaatiessa. Vasta aivan äskettäin opin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä suoraan WB:ltä. No, mitäpä turhaa, KingCON rules! :-) Puolihuomaamattomasti ja mitenkään erityisesti yrittämättä tulin tutustuneeksi Amigan käyttöön noin niin kuin päällisin puolin. Samalla kykyni pärjätä muidenkin koneiden, kuten yliopiston inhojen PC:iden, kanssa koheni huomattavasti. Konkreettisesti Amigan sisälle pääsin kurkkaamaan, kun tuli aika vaihtaa kiintolevy kookkaampaan. Ja minähän olin ihan myyty! Jonkinmoinen sairaalloinen mieltymys elektroniikkaan minulla on ollut jo pienestä asti. Piirilevy ja ne kaikki houkuttelevannäköiset komponentit nyt vain ovat kerrassaan vastustamaton näky. Syy lienee lapsuudessa ja isän kyvyssä purkaa atomeiksi esimerkiksi moottorisaha, traktorin starttimoottori, kelloradio, kamera tai iskuporakone korjausta varten ja taas kasattuna saada laite uudelleen toimimaan. Noin vuosi sitten perhesopu alkoi rakoilla. Minulla olisi ollut kirjoitushommia, mutta ainokaisen koneemme omistajakin vaati suurta käyttöoptiota. Ja kumpikohan voittaa, jos koodausinspiraatio ja sienijuuriessee laitetaan vastakkain? Aivan! Jos kanssaihminen lisäksi käyttää signaturenaan Star Trek: Voyagerin hologrammilääkärin lausahdusta "I don't have a life, I have a program", on parasta vain keittää sille kannullinen teetä ja vetäytyä odottamaan strategisesti parempaa hetkeä kiilata koneelle. Aikaa tosin saattaa mennä muutama päivä, vähintäänkin. Toistuva tilanne käynnisti keskustelun oman koneen hankkimisesta minulle. Kun rahavarat eivät puoltaneet Pentium-pakettia, täytyi löytää edullisempi ratkaisu. sfnet.atk.amigassa oli samoihin aikoihin useampiakin konepaketteja kaupan, ja ratkaisu keksittiin. Minä tarvitsisin konetta lähinnä pienimuotoiseen kirjoittamiseen, taloudesta löytyi tekstinkäsittelyohjelma ja tekninen tuki. Ajatus omasta Amigasta alkoi tuntua ihan hyvältä.

Diagnoosi: toivoton tapaus!

Uutisryhmän kautta löytyi pian Oulussa sijainnut A1200, jonka kävimme hakemassa uuteen kotiin. Varusteluna oli 60-megainen 2,5-tuumainen kiintolevy ja 2+8 Mt muistia. Uudesta PC-monitorista maksoin enemmän kuin itse koneesta ja kärsin nyt "rajoitettujen näyttötilojen syndroomasta". Mitä kaikkea jääkään näkemättä... Jo melko pian tarpeellisten ohjelmien asennuksen ja ympäristön hiomisen jälkeen törmättiin ensimmäisiin kasvukipuihin. Ajatus vaatimattomasta, kirjoituskäytössä olevasta koneesta oli ollut vainaa jo syntyessään. Kiintolevy nimittäin alkoi olla täynnä! Vaihto suurempaan jätettiin hautumaan, kun lähdin lähes puoleksi vuodeksi Etelä-Suomeen työharjoitteluun ja koneenkäyttö taantui "parina viikonloppuna kuussa muutama tunti Moriaa" -tasolle. Viime lokakuussa koneen ympärillä alkoi taas olla säpinää. Käytettynä ostettu, peräti 240 Mt:n kokoinen kovalevy saatiin kuin saatiinkin vaihdettua vanhan tilalle. Käsite "vaihtaa suurempaan" konkretisoitui vihdoin minullekin, kun 3,5-tuumainen levy ei enää mahtunut koneen sisälle, vaan se piti jättää kotelon ulkopuolelle. Levyn virransaanti turvattiin näppärästi virittelemällä sille oma, vanhasta PC-koneesta kaapattu virtalähde. Kerrassaan mainio rakennelma! Lisäjännitystä elämään saan edelleenkin konetta käynnistäessäni: jos koneen, kovalevyn virtalähteen ja monitorin käynnistää yhtä aikaa ja samaan aikaan stereot sattuvat olemaan päällä, saattaa paukahtaa sulake ja samalla pimenee puoli asuntoa. :-T Tilaa tuli ja olin taas hetken aikaa tyytyväinen. Joulun alla iski sitten seuraava mielijohde, tällä kertaa pahemman sorttinen. Huomasin nimittäin ajattelevani, että oma kone olisi mukava tuntea paremmin. Olisihan se hienoa, jos ei ihan joka asiaan tarvitsisi aina olla apua kyselemässä. Kun en muutakaan keksinyt, hyökkäsin Workbench 3.1 -manuaalin kimppuun ja kahlasin sen tunnollisesti läpi. Sen lukeminen taisi olla lähinnä virhe, sillä seurauksena oli entistä voimakkaampi kiinnostus ottaa asioista selvää. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa kaikenlainen lisätieto olisi kovasti tervetullutta. En vain osaa päättää, mihin suuntaan säntäisin sitä hankkimaan! Olen myös harrastusmielessä alkanut kiinnostua Amigan piirto- ja kuvankäsittelyohjelmista. Tähänastiset tuherrukseni eivät tosin juuri seitsenvuotiaan tekeleistä eroa, mutta alkuverryttelyä se vasta on ollutkin :-). Ja jossakin aika lähellä tulevat koneen rajatkin vastaan. Ei tarvitse kummoista kuvaa yrittää käsitellä, jos värejä käyttää yhtään runsaammin, kun homma muuttuu tervassa rämpimiseksi. Amiga-jälleenmyyjien hinnastot ja tuotelistat ovat kokonaan oma lukunsa. Huomaan piilevän sisäisen rakentelijani heräävän, kun kuolaan tornituspakettien, graffakorttien sun muiden jännien romppeiden perään. No, onnekseni taloudellinen tilanne ei salli moisten haahuilujen muuttumista todeksi. Ainakaan ihan pian. Myöntää tosin täytyy, että aivan äskettäin itsehillintäni petti täysin. Ostin käytettynä myynnissä olleen turbokortin jotakuinkin samaan tapaan kuin kanssasiskoni muotimekon alesta: iskin kiinni kuin sika limppuun täysin ilman etukäteisharkintaa. Perusteluni on: "Kun sai halvalla hyvän jutun, niin pitihän tilaisuus käyttää hyväksi!" (Ainakin kuvittelen, että noiden välillä on analogia. Anteeksi, jos olen väärässä!) No, minusta joka tapauksessa tuli tyytyväinen Blizzard 1230 (68EC030/40 MHz) -turbon ja sen myötä entistä sutjakamman Amigan omistaja. Kaiken lisäksi olen alkanut seurata Amiga-aihepiirin uutisryhmiä. Huolestuttavaa on se, että alan toisinaan jopa ymmärtää, mistä keskusteluissa on kyse... Ja ikään kuin tuossa ei jo olisi tarpeeksi, ajauduin alkuvuodesta vielä Aminetin notkuvan herkkupöydänkin ääreen. Reilu kuukausi sitten tömähdin lopulta Sakun kotisivuille, mitä voidaan pitää lopullisena niittinä. Tapauksesta seurasi ensinnäkin se, että köyhdyin viisikymppiä Sakun hyväksi ja toisekseen se, että päädyin naputtelemaan tämän jorinan. Jaa se minun elämäni? Morian peluun, piirto-ohjelmien käytön harjoittelun ja tiedonhankinnan lisäksi? Paitsi että luen, heitän myös mielelläni rinkan selkään ja lähden vaellukselle. Täysin epämusikaalisena ihmisenä pitäydyn kuuntelemaan toisten tuotoksia melko monipuolisesti. Vaikka pakko kai on myöntää, että raskaampaan suuntaan olen melko kallellaan, tusinadiscopopista visusti poispäin. Ja jos Kärpät nousee SM-liigaan, minut tapaa ensi talvena kausikorttipaikalta Raksilan jäähallista. Opinnoissa aloittelen parhaillaan graduntekoa Maatalouden tutkimuskeskuksen alaisuudessa, aiheena kastelierot ja salaojat. Linja siis pitää: ei mitään söpöä ja pörröistä... Vähän aikaa sitten jossakin kansainvälisessä Amiga-uutisryhmässä epätoivoiselta kuulostava mieshenkilö etsi koira- ja kissaikoneja, jotta voisi koukuttaa tyttöystävänsä käyttämään Amigaa. Ihmiset ovat tietysti erilaisia, mutta itse olen sitä mieltä, että omalla kohdallani houkuttelu on toteutettu paljon elegantimmin ja tehokkaammin (ja huomaamattomammin ;-)). Hienoja ikoneita on tietysti kiva katsella, mutta vain jos ne ovat ikäänkuin pisteenä iin päällä. Vaadin koneelta paljon muutakin, jotta sen käyttö olisi mukavaa. Ja Amigan käyttö on. Olen vielä sen verran huonosti perillä ohjelmistoyksityiskohdista, että en pysty tässä tarkasti nimeämään noita tekijöitä. Mutta lupaan kertoa heti, kun osaan!

[ Sekalaiset ] [ Sivukartta ]